Lue / Kuuntele
Boris von surusilmä
Älä anna periksi
Kerttu seisoi rappusilla ja vilkutti, lopuksi enää perävaloille. Sinne
menivät Veera, Niilo ja Caro. Ikävä oli jo nyt, vaikka niin moni asia
muistutti heistä ja ehkä juuri siksi. Kerttu haki sängystään tyynyn ja
vei sen keinuun ja pötkähti selälleen. Jospa hän olisi tässä hetken ja
nauttisi vielä. Nauttisi siitä hyvästä olosta, jonka äskeiset vieraat
tai oikeastaan perhe, oli jättänyt. Tässä seurassa sydän lepäsi. Kerttu
tunsi, että kelpasi juuri sellaisena kuin oli, kaikkine puolineen,
niiden hömppienkin ja niitähän riitti. Sitä vain sattui ja tapahtui
kaikenlaista ja aikojen kuluessa Kerttu oli oppinut nauramaan omille
pöhköyksilleen, joita tapahtui niin sanomisina kuin tekemisinäkin.
Vaikka kesätuuli kutitti paljaita varpaita keinussa, niin ajatukset
palasivat edelliseen talveen. Se oli ollut päivä, jolloin oli satanut
lunta ja oli pakkasta. Niilo oli ollut Boriksen kanssa hänen luonaan
tekemässä töitä. Hän ja Niilo suunnittelivat ja Boris piti huolen
tauoista, rapsutuksista ja ulkoilusta. Sinä päivänä pelattiin
jääkiekossa tärkeä ottelu. Niilo halusi katsoa sen ja koska Kerttua se
ei niin paljon kiinnostanut, niin he päättivät lähteä Boriksen kanssa
pitkälle lenkille. Lähtiessä Kerttu laittoi vielä varmuuden vuoksi
Boriksen kaulapantaan heijastimen, kaksi enkelin siipeä, jotta Boris
näkyisi. He menisivät sellaiselle tielle, missä ei ollut katuvaloja.
Enkeleitä tarvitsivat niin ihmiset kuin eläimetkin.
Boris mennä jolkotteli edellä ja Kerttu tulla lompsi perässä. Boris
vaihtoi tasaiseen tahtiin tien puolta. Tilaa oli, sillä se oli päättyvä
tie ja liikennettä harvassa. Lopulta päästiin kohtaan, josta erottui
peltotie. Sitä ei oltu aurattu, mutta ei se haitannut. Yhdessä he
jatkoivat matkaa. Vähän oli raskaampaa kävellä, mutta se teki hyvää
heille molemmille. Molemmilla kun alkoi olla tuota ikää, Kertulla 50 ja
Boriksella koiranvuosissa 70. Silloin oli hoidettava kuntoa, niin Kerttu
selitti Borikselle. Samassa Boris loikkasi tieltä pellonpuolelle ja
upposi. Onneksi vain vähän. Se pääsi itse ylös ja palasi tielle. Jatkoi
matkaa ja hyppäsi pellon puolelle uudestaan ja upposi. Onneksi vain
vähän. Pääsi itse ylös ja palasi tielle. Jatkoi matkaa ja hyppäsi pellon
puolelle ja upposi. Onneksi vain vähän. Pääsi itse ylös ja palasi
tielle. Niin se teki vaikka kuinka ja kauan. Ihailtavaa, ajatteli
Kerttu. Tuosta pitäisi ottaa mallia. Olla antamatta periksi ja etenkin
silloin, kun edessä oli jotain sellaista, minkä halusi kokea ja minkä
koki tärkeäksi.
Nyt talvesta oli kulunut jo puoli vuotta. Kerttu katseli pihaa. Hän
huomasi tuulessa liehuvat pyykit. Silloin hän muisti, mitä oli
tapahtunut muutamaa viikkoa aiemmin. Hän oli ollut metsässä vaeltamassa.
Reissun jälkeen, hän oli pessyt vaelluskengät ja laittanut ne kuivumaan
kylpyhuoneen lattialle lehden päälle. Päivää myöhemmin, kun kengät
olivat kuivat, hän nosti ne maasta ja heitti niiden alla olevan lehden
pesukoneen päälle. Koska pesukoneen kansi oli auki, niin lehti löysi
reitin ja pujahti pesurummun ja seinän väliin. Kerttu säikähti ja luuli,
että lehti voisi rikkoa koko koneen ja niin hän sujautti kätensä
samaiseen koloon. Ja siinä hän sitten oli, omassa kylpyhuoneessa, käsi
pesukoneen rummun ja seinän välissä ja se käsi oli jumissa. Voi hyvänen
aika, miten tästä pääsisi irti. Kotona ei ollut ketään. Puhelin oli
tuvassa. Huutamalla tuskin kukaan kuulisi. Kerttua itketti ja nauratti
yhtä aikaa. Tässäkö hänen elämänsä sitten olisi. Lopulta Kerttu oli
tajunnut, että ei ollut kuin yksi mahdollisuus. Käsi piti yrittää
hivuttaa hiljalleen kolosta pois, vaikka se sitten vähän sattuisikin. Ja
silloin hän oli muistanut talven ja Boriksen. Ei saanut antaa periksi.
Yrittää piti ja niin hän hivutti ja hivutti. Se teki kipeää ja haavan
käteen, mutta vihdoin ja viimein käsi oli irti pesukoneesta ja lehti
pois piilostaan. Kerttu putsasi haavan ja laittoi siihen laastarin,
keitti kupin kahvia ja huokaisi. Ehkä hän seuraavalla kerralla
muistaisi, ettei lehtiä kannattanut viskoa avonaisen pesukoneen päälle.
Nyt muistot hymyilyttivät, sekä oma että Boriksen kanssa koettu. Kuinka
paljon sitä oppi toiselta, kun uskalsi elää ja olla ja sai olla juuri
sitä mitä oli.
Kerttu laittoi silmät kiinni ja uni vei hänet mennessään. Siinä unessa
hän juoksi Boriksen kanssa peltotiellä ja sen parempaa unta Kerttu ei
olisi osannut edes toivoa.