Lue / Kuuntele

Boris von surusilmä

Älä anna periksi
Kerttu seisoi rappusilla ja vilkutti, lopuksi enää perävaloille. Sinne menivät Veera, Niilo ja Caro. Ikävä oli jo nyt, vaikka niin moni asia muistutti heistä ja ehkä juuri siksi. Kerttu haki sängystään tyynyn ja vei sen keinuun ja pötkähti selälleen. Jospa hän olisi tässä hetken ja nauttisi vielä. Nauttisi siitä hyvästä olosta, jonka äskeiset vieraat tai oikeastaan perhe, oli jättänyt. Tässä seurassa sydän lepäsi. Kerttu tunsi, että kelpasi juuri sellaisena kuin oli, kaikkine puolineen, niiden hömppienkin ja niitähän riitti. Sitä vain sattui ja tapahtui kaikenlaista ja aikojen kuluessa Kerttu oli oppinut nauramaan omille pöhköyksilleen, joita tapahtui niin sanomisina kuin tekemisinäkin. Vaikka kesätuuli kutitti paljaita varpaita keinussa, niin ajatukset palasivat edelliseen talveen. Se oli ollut päivä, jolloin oli satanut lunta ja oli pakkasta. Niilo oli ollut Boriksen kanssa hänen luonaan tekemässä töitä. Hän ja Niilo suunnittelivat ja Boris piti huolen tauoista, rapsutuksista ja ulkoilusta. Sinä päivänä pelattiin jääkiekossa tärkeä ottelu. Niilo halusi katsoa sen ja koska Kerttua se ei niin paljon kiinnostanut, niin he päättivät lähteä Boriksen kanssa pitkälle lenkille. Lähtiessä Kerttu laittoi vielä varmuuden vuoksi Boriksen kaulapantaan heijastimen, kaksi enkelin siipeä, jotta Boris näkyisi. He menisivät sellaiselle tielle, missä ei ollut katuvaloja. Enkeleitä tarvitsivat niin ihmiset kuin eläimetkin.
Boris mennä jolkotteli edellä ja Kerttu tulla lompsi perässä. Boris vaihtoi tasaiseen tahtiin tien puolta. Tilaa oli, sillä se oli päättyvä tie ja liikennettä harvassa. Lopulta päästiin kohtaan, josta erottui peltotie. Sitä ei oltu aurattu, mutta ei se haitannut. Yhdessä he jatkoivat matkaa. Vähän oli raskaampaa kävellä, mutta se teki hyvää heille molemmille. Molemmilla kun alkoi olla tuota ikää, Kertulla 50 ja Boriksella koiranvuosissa 70. Silloin oli hoidettava kuntoa, niin Kerttu selitti Borikselle. Samassa Boris loikkasi tieltä pellonpuolelle ja upposi. Onneksi vain vähän. Se pääsi itse ylös ja palasi tielle. Jatkoi matkaa ja hyppäsi pellon puolelle uudestaan ja upposi. Onneksi vain vähän. Pääsi itse ylös ja palasi tielle. Jatkoi matkaa ja hyppäsi pellon puolelle ja upposi. Onneksi vain vähän. Pääsi itse ylös ja palasi tielle. Niin se teki vaikka kuinka ja kauan. Ihailtavaa, ajatteli Kerttu. Tuosta pitäisi ottaa mallia. Olla antamatta periksi ja etenkin silloin, kun edessä oli jotain sellaista, minkä halusi kokea ja minkä koki tärkeäksi.
Nyt talvesta oli kulunut jo puoli vuotta. Kerttu katseli pihaa. Hän huomasi tuulessa liehuvat pyykit. Silloin hän muisti, mitä oli tapahtunut muutamaa viikkoa aiemmin. Hän oli ollut metsässä vaeltamassa. Reissun jälkeen, hän oli pessyt vaelluskengät ja laittanut ne kuivumaan kylpyhuoneen lattialle lehden päälle. Päivää myöhemmin, kun kengät olivat kuivat, hän nosti ne maasta ja heitti niiden alla olevan lehden pesukoneen päälle. Koska pesukoneen kansi oli auki, niin lehti löysi reitin ja pujahti pesurummun ja seinän väliin. Kerttu säikähti ja luuli, että lehti voisi rikkoa koko koneen ja niin hän sujautti kätensä samaiseen koloon. Ja siinä hän sitten oli, omassa kylpyhuoneessa, käsi pesukoneen rummun ja seinän välissä ja se käsi oli jumissa. Voi hyvänen aika, miten tästä pääsisi irti. Kotona ei ollut ketään. Puhelin oli tuvassa. Huutamalla tuskin kukaan kuulisi. Kerttua itketti ja nauratti yhtä aikaa. Tässäkö hänen elämänsä sitten olisi. Lopulta Kerttu oli tajunnut, että ei ollut kuin yksi mahdollisuus. Käsi piti yrittää hivuttaa hiljalleen kolosta pois, vaikka se sitten vähän sattuisikin. Ja silloin hän oli muistanut talven ja Boriksen. Ei saanut antaa periksi. Yrittää piti ja niin hän hivutti ja hivutti. Se teki kipeää ja haavan käteen, mutta vihdoin ja viimein käsi oli irti pesukoneesta ja lehti pois piilostaan. Kerttu putsasi haavan ja laittoi siihen laastarin, keitti kupin kahvia ja huokaisi. Ehkä hän seuraavalla kerralla muistaisi, ettei lehtiä kannattanut viskoa avonaisen pesukoneen päälle. Nyt muistot hymyilyttivät, sekä oma että Boriksen kanssa koettu. Kuinka paljon sitä oppi toiselta, kun uskalsi elää ja olla ja sai olla juuri sitä mitä oli.
Kerttu laittoi silmät kiinni ja uni vei hänet mennessään. Siinä unessa hän juoksi Boriksen kanssa peltotiellä ja sen parempaa unta Kerttu ei olisi osannut edes toivoa.

<< Takaisin